Tarmo Paunulla on pakkomielle ihmisestä, ihmisen kasvoista, ihmisen tilojen, jännitteiden ja sisäisyyden kuvaamisesta. Hänen ilmaisunsa on sidottu ihmisen elävään kuvaan. Taiteilijan aihe on ihminen ja tekijän rooli on esittää tekemisensä ihmisten edessä niin kuin antiikin kreikkalaisessa teatterissa. Paunun maalaaminen ja ajattelu on ihmislähtöistä, ihmiskeskeistä ja ihmisläheistä. Eikö tämä ole vuonna 2022 jo aika yököttävää? Alkaa pelätä saavansa tartunnan jostain vanhasta kulkutaudista. Voittoisa keinoelämä on jo toisaalla. Transhumanismin vuosisadalla Paunun taidetta uhkaa hiipivä obsolenssi. Paunun näyttämön kuoro, kansa ja yleisö vanhenevat ja katoavat, sulavat pois silmissä. Taiteilijasta tuntuu kuin viimeiset lähtisivät.

Todellisuudelle toivotetaan hekumoiden helvetin ja perikadon näkyjä samalla kun sivuliikkeellä siirrytään tekniikan paratiisiin, josta karkottamisen uhka korvaa kuoleman eksistentiaalisen pelon aiheena. Kun virtuaalinen on reaalista reaalisempaa, maalarin hellimä todellisuus onkin pakenemista. Se, mistä taiteilija ammensi ja mitä hän hämmensi, on paratiisin lapsille toissijaista ja alkaa unohtua kuin pakanamaailman ihmiskasvoiset jumalat. Uudessa systeemissä, jonka kasvoja ei haluta katsoa, virtuaalisen rahan luoja panee panoptikonissa kaikki kilpailemaan kaikkien kanssa kaikista samoista asioista. Harkittu halujen mimesis, kollektiivisen kontrollin instrumentti, johtaa ennennäkemättömään uhrikriisiin, kuten 1900-luvun lopulla jo osattiin nähdä. Uusmoralismin kontrollihengen pyydystämät syntipukit, jotka kantavat pois näkyvistä häpeää yhteisestä keskinkertaisuudesta, karkotetaan karsinasta kuiluun.

Maalaustaiteen virtuaalisesti laajennetulla kentällä kukin pelaaja harrastaa valitsemiaan simulaatioita, mitä piilevä koneisto kutsuu moniääniseksi rikkaudeksi. Systeemiin ohjelmoitujen kohuilmiöiden ja kiistakeskustelujen kohinan lävitse ei erotu sanomia sota- ja rahakoneen varsinaisista liikkeistä, kätketyn vallan keskittymisestä entisestään sen valmistautuessa ratkaisevaan iskuun. Kaikkea tätä vasten ylös nostetun, mutta korvattavissa olevan taiteilijan peli sotkeentuu. Raami alkaa näkyä, kun joutuu katsomaan itseään peilistä, jonka takana näkymättömän rahan käyttäjät ovat suvereeni, joka säätää ajattelun ja asiat. Viime vuosisadan yhteiskunnallisista pyrinnöistä poiketen turvaverkko, johon sidottuna taiteilijakin pysyy, on ehdollinen. Siitä elämisen edellytyksenä on tottelevaisuuskoulutuksen läpäiseminen, sielun ja ruumiin antaminen niille jotka hallitsevat elämää.

Tarmo Paunun työskentelyn jälki synkistyi silminnähtävästi suurimman ulkoisen menestyksen eli Helsingin Taidehallin (2013) ja siitä poikineen Tallinnan Kunstihooneen (2014) yksityisnäyttelyiden jälkeen. Paunun maalaukset alkoivat sarjallistua toistuviksi kuviksi mieskasvoista, jotka ovat kangistuneet pahaan oloon. Taustakulissit vajosivat pois näkyvistä ja naishahmot katosivat miesten ympäriltä hänen myöhemmissä yksityisnäyttelyissään Viaporin kasvot (Galleria Rantakasarmi, Helsinki, 2015) ja Oudot kasvot (Rankka-galleria, Helsinki, 2016). Katsojat saattoivat ihmetellä, mitä Paunun kuvamaailmassa oli tapahtunut ja olivatko miessarjat kenties epäsuoria omakuvia. Heräsi kysymys, onko maalarista tullut mökkihöperö joka ei enää jaksa yrittää, maalaako hän enää tosissaan vai onko hän alkanut inhoamaan omaa mediumiaan – haluaako hän jopa painaa syvälle alas koko alan?

Nousujohteisen karrieerin kiivettyä keski-iän erämaahan, joka on vain pieni osa laajemmasta 2000-luvun aavikosta, seuraavat edistysaskeleet uralla edellyttäisivät liikkeitä johon sielu ei jakaantumatta taivu (vrt. teos Kaksinaama). Toisaalta sopeutumattomuudesta johtuvat kriisit voivat olla pelastuksellisia. Metodisesti Paunu on aina uskaltanut tarpeen tullen epäonnistua. Kuitenkin itserankaisun energia, vaikkakin naiiviyden ja ylpeyden kritiikistä kumpuavana, uhkaa usein nykytaiteessa muuttua tekemisen perustilaksi, josta ei enää synny kuin samojen kuvien ja tunteiden dementoitunutta toistoa, väärää sarjallisuutta, joka sisänsä kelpaa käyttöön ja kulutukseen, mutta jossa tekijän persoona on kadonnut. Yhä on läsnä "mikä", mutta ei enää "kuka".

Hypnoosiunesta herääminen, persoonan anamnesis ja energian rekuperaatio alkaa, kun kaikille säädettyä pakollista pahoinvointia on podettu tarpeeksi ja se on tunnistettu maneeriksi. Ja koska se on havaittu kliseeksi, paljastuu että sen käyttöarvo onkin joukkojenhallinta, invalidisaatio. Tarmo, tekijän "energia", latautuu uudestaan aiempiin vahvuuksiin paluun kautta. Omin sanojensa mukaan Tarmo ei kilpaile muiden kuin itsensä kanssa eikä halua keksiä mitään uutta, vaan ainoastaan tehdä paremmin sitä mitä hänen luonnostaan pitää tehdä, mikä sinänsä on riittävä haaste. Depressiosta, johon on menty samuudessa, voi itse kukin suoristautua vain omaa erillistietään.

Studio Là-bas'n seinillä olevat pakenijat eivät ole enää juuttuneet sumuun vaan vaeltavat tuoksussa, joka on palaamassa takaisin hajuttomaan ja mauttomaan peilisaliin. Toisaalta se on taas eksyttänyt maalausten esittämät miehet ja naiset feminiinisyyden idealisaatioidensa puutarhaan. Tässäkään ei ole uusi Eden vaan jotain mikä odottaa vedenpaisumuksen pesua. Kuvan tekijä ja katsoja haluaisivat uskoa tasa-arvoon, mutta eivät voi, koska eivät kykene sitä näkemään. Pako pehmeyteen muuttuukin kolkoksi, käy läpi uuden kivikauden ja keskiajan ja herää soralta ja raudalta maistuvaan tuoreeseen todellisuuteen, joka oli koko ajan salattu kaikilta. Ollaankin äkkiä keskellä kovin metallista maailmaa, jossa odotetaan kaupungin portilla pelastavia barbaareja ja jännitetään yhdessä sodan kellonaikaa. Tilanne on humoristinen sitten, kun kaikki ymmärtävät miten tähän on tultu ja mistä on kysymys.